Historia

Kulloon kartanon historia juontaa luultavasti ruotsalaiseen siirtomaavalta-aikaan keskiajan alussa. Täällä kuten muuallakin eteläisessä Suomessa 1600-luvun loppuun asti kruunun intressi oli sitoa luontaistaloudessa upseerit ja virkamiehet maaomaisuuteen. Gustav II Adolf lahjoitti vuonna 1613 viisi tilaa rakuunaupseeri Lydik Mattsonille, joka oli kuuluisan kenraali Torsten Stålhandsken velipuoli. Lydik Mattsson aateloitiin nimellä Grönfält. Kaksi vuotta myöhemmin hän osti kuudennen tilan samasta kylästä.

Kulloon joen suuhun hän rakennutti Stenkullan säteritilan. Hänen poikansa Kristian peri tilan 1629. Käymänsä kaksintaistelun Boe gårdin omistajan, kapteeni Arvid Wrangelin kanssa ja tämän menehdyttyä saamiinsa vammoihin, menetti hän tilan siskolleen Annalle. Vuonna 1660 oli omistajana Amiraali Lorentz Creutz, joka omisti myös useita muita kartanoita Suomessa mm. Sarvilahden, Summan ja Liuksialan kartanot. Muista aatelisista aikalaisistaan poiketen hän keskitti omistuksensa Suomeen. Hän kunnostutti kartanon antaen sille nimen Kullo Gård, millä nimellä se yhä tunnetaan. Uusi säterirakennus oli rakenteilla kun amiraali hukkui vuonna 1676 meritaistelussa Öölannin vesillä.

Talo valmistui vuonna 1683 ja oli pohjaltaa n nk. karoliininen, ensimmäisiä laatuaan maassamme. Tällöin omistajana oli Lorentz Creutzin tytär Helena. Ison vihan jälkeen oli omistajana kenraalimajuri Johan Stiernschantz kuolemaansa asti 1728. Hänen pojanpoikansa majuri Johan Gustaf teki vuonna 1786 erikoisen vaihtokaupan; hän luovutti Kullo gårdin apelleen everstiluutnantti Abraham de Freselle saadakseen hänen komppanianpäällikön paikan Suomenlinnassa. Kymmenen vuotta myöhemmin hänen leskensä myi kartanon Suomenlinnan komendanttisihteeri Johan Fredrik Enebergille, joka rakennutti 1798 uuden kolmikerroksisen mansardikattoisen päärakennuksen. Vuonna 1815 kartano siirtyi porvoolaisen kauppias Jacob Othmanin haltuun. Omahyväisesti hän risti kartanon Jacobsbergiksi. Hänen jälkeläistensä hallussa kartano oli vuoteen 1910. Silloin kartanon osti arkkitehti Carl Frankenhaeuser, jonka perilliset yhä omistavat sen.